Ennen keikkaa kiitosta keräsi järjestelyt. Hyvät infopisteet, juomista,vettä,leipää kaupattiin yleisön sekään kantokoreista koko ajan. Ei tarvinnut pikkujanoa lähtä sammuttamaan väentungoksessa areenan toiseenpäähän. Tästä johtuen teinkin pissakisa ennätyksen. nautittuani kätevästi saatavilla ollutta virvoketta jouduin vastahakoisesti myöntämään itselle, että tyhjennystauko olisi pakollinen, vaikka yleensä en sellaista harrasta. Klo 8:20 jouduin ilmoittamaan tovereille poikkeavani pesemään käsiäni. Ei muuta kuin "excuse me" hokema päälle, hymyä naamaan ja tungoksen läpi. Tungosta tosiaan oli, joten paluuni alle kymmenessä minuutissa aiheutti tovereissa kateutta ja ihailua.

Alkuun soi mysteeriksi jäävä italialainen sävelmä. Badlands ja No surrender repi yleisön mukaan myrskyn lailla. Italiainen mielenlaatu antaa musiikin mennä suoraan sydämmeen ja sen kuulee yleisössä. Taputusta ja joraamista stadionin viimeiseen mutkaan. Ja kun koittaa yhteislaulun aika, se ei ole suvivirren huokailua jäätelöa odoteltaessa. Keikkaan toi ihan omaa otettaan tihkusade joka innostui lempeäksi kesämyrskyksi. Kun paita oli märkä, tuntui että tästä ehkä selvitään, sittän alkoi kastua housut. Lopulta tilanne oli kuin juuri veneestä pudonneella enolla. Sade ei haitannut Brucea tai yleisöä. Huutoja ja kieppuminen jatkui märissä vaatteissa tai paidottomana.

Käteen jäi aivan mahtava keikka joka nostaa hymyn naamalle vielä vuosia. Tämä asettaa riman korkealle tulevalle Madridin keikalle. Paljonkohan Madridin stadionille mahtuu porukkaa ?

Tässä youtube löydöksessä minusta kiteytyy hyvin mistä oli kysymys. Äänenlaatu on huono, mutta tunnelma välittyy.

http://www.youtube.com/watch?v=mS4e1EQ7yN0

 

Keikkalle valmistauduin hankilamman kautta. Lupautumalla kuskiksi. Tovereiden sateenvarjojuomat meni kuin itsestään ja suunta kohti Teatriaa. Paikkahan on varsin iso ja oli jaettu keskeltä, jotta satapäiväinen yleisö ei ihan eksyisi toisistaan. Kun tila on jaettu ja sekään heitetään humalaiset maastopöksy- ja lippihattumiehet, alkaa klubitunnelma kohota. Ehdimme parahiksi juuri keikan alkuun.

Yleisö tunsi bändin ja sen tuotannon erittäin hyvin. Kukaan ei ollut paikalla sattumalta ja se on aina meiningille hyväksi. Nyrkinpuiminen eturivissä oli innokasta ja meneehän se tämmöinen tuuttaus jalan alle vähämmälläkin yllyttämisellä. Biisit ryntäsivät särmässä järjestyksessä päin odottavaa yleisöä. Keulahahmo ja yleisö jutuste varsin vapautuneesti ja rakkauden tunnustuksia jaettiin puolin ja toisin. Joku taisi kerätä erityispisteitä laulamalla eturivissä ansiokkaasti. Ajoittain minun makuun paahto oli hiukan liian suoraa kärsi dynamiikan puutteesta. Lisäksi odottamani ”It's never too late” ei tullut ollenkaan joka harmitti.

Keikan lopussa bändin ja yleisön välinen side oli vahva ja haisi hieltä. Tarkemmin sanottuna pallihieltä. Laulaja työnsi pyyhkeen pöksyihinsä, kuivasi taipeensa ja heitti pyyhkeen odottavalla yleisölle. Ei perhana. Nykynuoret ovat kyllä menneet liian pitkälle.

Keskelle työviikkoa asettuva ilta oli odotuksilla ladattu. Olen aina uskonut, että mies ja kitara ajatuksella voidaan parhaimmillaan päästä todella lähelle sitä olennaista. Tällä kertaa palikat tipahtelivat paikalleen hiukan yllättävässä järjestyksessä. Takalo oli jo aloittanut kun pääsin paikanpäälle. Takalolla oli toverina kitaristinuorukainen joka ei kuitekaan istunut penkkiinsä niin mukavasti, kuin isäntä itse. Jukka lauleskeli omaa tuotantoaan luontevasti, mutta kitaristi oli jotenkin päälle liimattu. Hän ei tuntunut olevan soiton kanssa läsnä, vaan suoritti keikkaan hiukan pikku hätäilyllä. Kun ollaan lavalla yksin tai kaksin, varmuus ja sen puute näkyy. Minua ja varmasti monia aikalaisiani häiritsee takalossa eniten hänen pirteä popahtaneisuutensa. Tekisi mieli ravistella miestä ja läpsiä naamalle, että hän havahtuisi siitä. Harmitusta korostaa se, että kun takalo veti urkuharmoonilla biisinsä Martinniemi, oli mahtavuutta ilmassa. Biisi on aivan loistava ja harmoonin kanssa se toimi todella hyvin. Jään odottamaan, että Jukka jossain vaiheessa lopettaa poppaamisen ja alkaa käyttäytyä kuten ikäisensä miehet. Perkele, tässä maailmassa ei voi loputtomasti laulaa kesäpanoista, ilman että alkaa kuulostaa likaiselta setämieheltä. Kun Takalo alkaa vetämään biisejä muista näkökulmista, alkaa tapahtua. Martinniemi oli loistava esimerkki siitä, että Takalolla on paljon annettavaa, mutta ei enää kesähitteihin.

Pentti Amore oli hauska. Villasukat jalassa jotta kaikki ymmärtää että ollaan melkeen kotisohvalla. Tämä tavoite hoitui uskottavasti. Tuli hävytön pornolaulu, lasten laulu ja joku muukin biisi. Kaveri oli lavalla rennosti ja kanavat yleisöön auki. Tätä olisi kattonut pidempäänkin ja nimi meni korvan taakse.

Entäs Dumari? En voi olla sanomatta heti alkuun että olen hiukan pettynyt. En pettynyt siihen, että Dumari olisi ollut huono, vaan siihen, että hän oli omaa kerkitasoaan vailla mitään jännitteitä. Dumarin biisit ovat täynnä vahvoja tunteita ja jos niitä esitetään eroon päästäkseen, ei tunteen välity. Dumari veti hyvin, kitara kolisi mukavasti, sano yleisölle. Mutta ei kertakaikkisen mitään yllättävää. Olisin odottanut enemmän intensiteettiä ja jotain ekstraa arki-iltaan. Homma toimi juu, mutta silti. 

Musiikilla on melkoinen vaikutus omaan liikunta suoritukseen. Jos lenkille valitsee liian napakkaa musaa, tahtoo asken väli kireytyä ja juoksee itsentä puhki. Liian velttoa musaa ja menee kävelyksi. On tietenkin joskus mukava liikkua ihan vain luonnollisessa äänimaailmassa, mutta näin urbaanissa ympäristössä se tarkoittaa joskus ohi painavia rekkoja ynnä muuta vastaavaa. Musiikin laittaminen tämän tilalle muuttaa olennaisesti koko kokemusta. Kun korviin soi hyvä musiikki, tuntuu että maailmasta saa jotain hitusen taian omaista irti. Parhaimmillaan tuntuu, että musiikki suorastaan kuuluu juuri tähän mielentilaan. Musiikki,ympäristö ja musiikki ovat silloin kokonaisuus ja todellisuus joka muuttuu toiseksi jos jotain jättää pois. Monta kertaa siinä todellisuudessa on helpompi hengittää. En ole eskapistinen persoona. Tarkoitan vähän samaa, kuin se, että siistissä huonessa on mukavampi olla.  Urheilun lisäksi olen huomannut, että rokki soi kirkkaammin myös lentokoneen nousukiidossa. Vaihdintuntu lienee silloin antamassa oman sipaisunsa musiikkiin.

Joka aamuinen kävely töihin on se kohta, jossa uudet levyt tyypitetään. Joka aamu alkaa puolella tunnilla keskittymistä musiikin kuunteluun ja kävelyyn. Mikä sen mukavampaa kuin aloittaa päivä reippailulla ja kuuntelemalla jotain uutta levyä tai artistia. Viime aikoina aamukävelyn aikana olen tutustunut Herra Ylppö & ihmiset uutuuteen, Pariisin kevät ja Mark Lanegan bandiin. Pariisin kevät oli yllätys itsellekkin, että tykkäsin. Markkia suositteli Velipoika ja oikeassa oli. Tunnelmallista aamuhissuttelua tuli sen myötä. 

Musiikki tulee osaksi elämää joskus hienojen erikoistapahtumien kautta kuten konserteissa ja juhlissa. Mutta suurin vaikutus lienee sillä arkisella kulutuksella, varsinkin jos meillä on siellä aikaa oikeasti kuunnella musiikkia. Nuorena sitä saattoi laittaa levyn soimaan ja vain istua sängyn reunalla kuuntelemassa. Samaa ajaa liikunta ja musiikki. Lapsena kun katsoin Jouko Turkan rääkkäävän teatterikoululaisista ajatukset ulos fysiikan kautta, ajattelin että mitä ihmettä. Mutta Jouko oli ihan oikeilla jäljillä. Kun laittaa kropan liikkeelle, alkaa päähän tulla tilaa puhtaammille ajatuksille. Ja tietenkin myös musiikille. 

Lippujen hankinta on helppottunut myös trokareille. Niin on helpottunut myös lippujen trokaaminen. Enää ei ole pakko odotella keikka iltaa ja diilata lippuja huutamalla keikkapaikan edustalla. Liput saa kätevästi myyntiin huuto.nettiin. Siellä tuhannet nälkäiset kädet hamuavat lippuja heti, kun keikka on loppuun myyty. Trokareille tämä tarkoittaa aina parasta mahdollista hintaa ja helpointa työskentelyä.Suomeen tulee ensi kesänä jälleen hiuppuluokan esiintyjiä jotka pelaavat tahtomattaan trokarin pussiin.  Kun riittävästi sijoittaa lippuihin ja tietää mitä tekee, on mahdollista tienata sievoinen summa. There is no business like showbusiness taisi joku tokaista lippuja tuplahintaan myydessään. 

Toinen harmittava tekijä on lippujen etuosto-oikeus. Osalla yrityksistä on lippupalvelun kanssa sopimus, että firmat saavat ostaa lippuja ennen virallista myyntiin tuloa. Eli siellä on sadat onnekkaat jo ostaneet omat lippunsa siinä vaiheessa, kun "tosifani" vasta aloittelee päiviä kestävää värjöttelyä makuupussissa lippupalvelun oven edessä. Tämä on tietenkin moraalisesti ihan vinksahtanutta ja nostattaa maksimaalista harmistumista. Varsinkin kun kuullaan että liput on jo myyty. Tosin itse olen siitä paljoudessaan tykkäillyt, että saan liput kaverin tai kaverin kaverin kautta ilman häsläämistä.

Ikävin puoli firman lipuissa on itse asiakkaat. Monet tulevat ihan väärään paikkaan ja vääristä syistä. Jos jotain saa ilmaiseksi, ei sitä kannata ottaa vastaan vain koska se on ilmaista. Paitsi jos se viinaa.  

Kerubiin mentiin hyvissä ajoin ennen keikkaa pällistelemään opiskelukavereiden kanssa. Joku tunsi jonkun ja oli mahtava vaihdella sananen orkesterin ukkojen kanssa. Näin pitkän ajan jälkeen on vaikea muistaa mistä puhuttiin, mutta keskustelun edetessä selvisi myös seuraava keikkapaikka. YUP suuntasi seuraavaksi päiväksi kohti samaista kaupunkia, jonka minä olin jättänyt väliin nähdäkseni heidän Joensuussa. Pihkura. Vai onko sittenkään? Varsinaiset Kerubin keikkaan liittyvät muistot ovat hämärähköjä. Konsertti sekoittunee muihin samassa paikassa nähtyihin bändeihin ja tunnelmiin. Se on kuitekin varmaa, että hittiä tuli hitin perään ja porukka lauloi mukana. Kun näkee odottamansa bändin eka kertaa, on siinä aina jotain ekstraa.

Seuraava päivä koitti. Todennäköisesti Joensuun aamu oli valju ja mitäänsanomaton. Siitä on varmasti ollut apua päätöksessä, että hyppään bussiin ja ajan pohjoiseen katsomaan seuraavankin keikan. Näin menettelin siitäkin huolimatta, että matka Joensuusta pohjoiseen on suorastaan uuvuttava. Bussilla piti mennä noina aikoina Kontiolahdelle ja siitä jatkaa junalla. Tahtoa ja päättäväisyyttä on kysynyt tuo taipale. Lopulta kuitekin päästiin kotikaupunkiin ja keikalle. Rauhala oli tuohon aikaan varsin vireä keikkapaikka ja tarjosi tulijoille tiivistä klubitunnelmaa. Tästä toisesta keikasta muistan, että jossain vaiheessa Martikainen hermostui, koska yleisö onnistui tönimään mikin hänelle toistuvasti vasten hampaita. Lempeän miehen käskyä hillua ihmisiksi toteltiin kuuliaisesti ja riehuminen saatiin rajattua tanssilattialle. Yleisö mylvi taas yhteen ääneen biisit ja raajaa lensi rivakasti illassa. Vaikka kaikkea ei muista, voin mennä valalle siitä, että rokki oli vahvasti läsnä.

YUP:n olen nähnyt useita kertoja jälkeenpäin. Festareilla, klubeilla, työssä ja vapaa-ajalla. Montako kertaa? En voi muistaa, mutta sormet ei ainakaan riitä. Harvassa on ne kerrat, kun olen talsinut kohti keikkapaikkaa ja kuullut vasta viime metreillä, että keikka on peruttu. Tässä on onnistunut vain YUP ja Bruce Springsteen. YUP:n tapauksessa keikkapaikkana olisi ollut jälleen Rauhala, mutta taisi olla saldo järjestäjältä limitissään ja keikka jäi pitämättä.  Kun pitää sitä "elämän soundtrackkiä" rakentaa, niin siihen tulisi useampi lohko tältä bändiltä.