Pomolla on hyviä keikkoja, hemmetin hyviä sekä legendaarisia. Tämä menee omassa mittarissa jälkimmäiseen kategoriaan. Keikkaan ennen piipahdin perheen kanssa syömään jonka jälkeen olin menossa stadionille ja levottomien jalkojen pakottamana. Vaikka Italian keikasta oli nippaseltaan viikko kulunut, oli uusi kaupunki tuonut puhtia keikan odotukselle.

Lämmintä oli lähemmäs 30+ ja hiki virtasi. Aluksi näytti tilanne hiton pahalta. Valtava jono kiemursi stadionin reunaa joka pelkojen mukaisesti osoittautui ainoaksi reitiksi kenttäpaikoille. Pelkoni osoittautui kuitekin ennen aikaiseksi, sillä kun väkeä alettiin ottamaan sisään ei siinä kauaa ulokkeet tuhisseet. Stadionin koko oli kunnioitusta herättävä. Mukavana bonuksena odottaminen sujui korkeiden reunojen alla, suojassa paahtavalta auringolta. Aurinko oli ehtinyt tässä vaiheessa reissua jo paahtaa sen verran, että jano ja tukala kuumuus oli ehtinyt tulla tutuksi. Mukavasti sujui keikan odottelu maistellen litraisia kaljatuoppeja espanjalaisten ympäröimänä. Jännitys kipristeli kannikoissa, vai liekkö ollut puutumista, mutta odottelu meni sukkelasti vaikka juttu seuraa ei ollutkaan. Spontaanit yhteislaulut ja ole-ole hoilotukset jouduttivat kelloa.

Keikka alkoi tutulla rytinällä, mutta kymmentuhatpäinen yleisömeri ryskäsi tavallista enemmän. Heti alusta yleisö antoi ymmärtää, että edellisestä keikasta oli kulunut jo ihan liian pitkä aika. Kertosäkeet jylisivät stadionin katsomoista. Tuntui että suuri moottori oli polkaistu käyntiin joka imaisi mukaansa. Aluksi tuntui, että homma etenee jo Saksasta ja Italiasta tutulla käsikirjoituksella, mutta sitten homma kääntyikin tutkimattomille urille. Jack of all trades pysäytti koko yleisön ja tuntui kuin jokainen olisi käyty henkilökohtaista keskustelua brucen kanssa hiljentyneessä keittiössä. Tunnelma ikäänkuin keittyi hiljokseen tiiviiksi tämän biisin aikana. Ennen kuin kukaan oli valmis, tuli lavalle Pomon ystävä Southside Johnny. Kaverukset esittivät hauskan ja energisen dueton, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, miksi Bruce tästä miehestä pitää.

Keikka jatkui sillä mitä oltiin tultu hakemaan. Välillä hakattiin pianon koskettimia päällä katsoen samalla kameraan, tanssitettiin paikallisia turvamiehiä, kiipeiltiin pitkälle istumakatsomon puolelle. Bruce ei tanssinut dancing in the darkkia mimmin kanssa kuten yleensä, vaan tanssista otti vetovastuun kitarista. Näin tehtiin, koska yleisöstä leidi oli näin kyltillään ehdottanut. Todellinen helmi biisien joukossa oli Spanish eyes. Kappale on jäänyt levyltä yli joskus 30 vuotta sitten, eikä Pomo ollut koskaan aikaisemmin esittänyt sitä livenä.

Jo kaikki tämä hulabaloo ja "spessu ilta" meininki olisi riittänyt nostamaan keikan omaan sarjaansa, mutta jalokivenä rikottiin aika ennätys. Tämän asian vakavuutta pitää ehkä hiukan avata. Pomo on soitellut aina ennätyspitkiä vetoja. Hän on tehnyt keikkoja läpi vuosikymmenten ja saanut lisänimen "hardest working man in showbusiness". Nämä ei ole tulleet ihan turhasta. Madridissa tämä pitkälty yli kuusikymppinen stara veti keikan joka kirjaa ennätyksen lukemaan 3:48. On käsittämätöntä miten tuollaisen ajan pystyy pitämään yllä intensiivistä rockkirkkoa kuljettaen yleisön ja bändin huipulta toiselle.

Keikka oli sanalla sanoen legendaarinen ja hei, tätähän sinne mentiin hakemaan. Vähempikin olisi riittänyt, mutta enemmän on perkeleesti enemmän.

Rok on!


 
Odottelua stadionin pohjalla. Olutta tuotiin onneksi puutuneita kannikoita kompensoimaan.