Pomolla on hyviä keikkoja, hemmetin hyviä sekä legendaarisia. Tämä menee omassa mittarissa jälkimmäiseen kategoriaan. Keikkaan ennen piipahdin perheen kanssa syömään jonka jälkeen olin menossa stadionille ja levottomien jalkojen pakottamana. Vaikka Italian keikasta oli nippaseltaan viikko kulunut, oli uusi kaupunki tuonut puhtia keikan odotukselle.

Lämmintä oli lähemmäs 30+ ja hiki virtasi. Aluksi näytti tilanne hiton pahalta. Valtava jono kiemursi stadionin reunaa joka pelkojen mukaisesti osoittautui ainoaksi reitiksi kenttäpaikoille. Pelkoni osoittautui kuitekin ennen aikaiseksi, sillä kun väkeä alettiin ottamaan sisään ei siinä kauaa ulokkeet tuhisseet. Stadionin koko oli kunnioitusta herättävä. Mukavana bonuksena odottaminen sujui korkeiden reunojen alla, suojassa paahtavalta auringolta. Aurinko oli ehtinyt tässä vaiheessa reissua jo paahtaa sen verran, että jano ja tukala kuumuus oli ehtinyt tulla tutuksi. Mukavasti sujui keikan odottelu maistellen litraisia kaljatuoppeja espanjalaisten ympäröimänä. Jännitys kipristeli kannikoissa, vai liekkö ollut puutumista, mutta odottelu meni sukkelasti vaikka juttu seuraa ei ollutkaan. Spontaanit yhteislaulut ja ole-ole hoilotukset jouduttivat kelloa.

Keikka alkoi tutulla rytinällä, mutta kymmentuhatpäinen yleisömeri ryskäsi tavallista enemmän. Heti alusta yleisö antoi ymmärtää, että edellisestä keikasta oli kulunut jo ihan liian pitkä aika. Kertosäkeet jylisivät stadionin katsomoista. Tuntui että suuri moottori oli polkaistu käyntiin joka imaisi mukaansa. Aluksi tuntui, että homma etenee jo Saksasta ja Italiasta tutulla käsikirjoituksella, mutta sitten homma kääntyikin tutkimattomille urille. Jack of all trades pysäytti koko yleisön ja tuntui kuin jokainen olisi käyty henkilökohtaista keskustelua brucen kanssa hiljentyneessä keittiössä. Tunnelma ikäänkuin keittyi hiljokseen tiiviiksi tämän biisin aikana. Ennen kuin kukaan oli valmis, tuli lavalle Pomon ystävä Southside Johnny. Kaverukset esittivät hauskan ja energisen dueton, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, miksi Bruce tästä miehestä pitää.

Keikka jatkui sillä mitä oltiin tultu hakemaan. Välillä hakattiin pianon koskettimia päällä katsoen samalla kameraan, tanssitettiin paikallisia turvamiehiä, kiipeiltiin pitkälle istumakatsomon puolelle. Bruce ei tanssinut dancing in the darkkia mimmin kanssa kuten yleensä, vaan tanssista otti vetovastuun kitarista. Näin tehtiin, koska yleisöstä leidi oli näin kyltillään ehdottanut. Todellinen helmi biisien joukossa oli Spanish eyes. Kappale on jäänyt levyltä yli joskus 30 vuotta sitten, eikä Pomo ollut koskaan aikaisemmin esittänyt sitä livenä.

Jo kaikki tämä hulabaloo ja "spessu ilta" meininki olisi riittänyt nostamaan keikan omaan sarjaansa, mutta jalokivenä rikottiin aika ennätys. Tämän asian vakavuutta pitää ehkä hiukan avata. Pomo on soitellut aina ennätyspitkiä vetoja. Hän on tehnyt keikkoja läpi vuosikymmenten ja saanut lisänimen "hardest working man in showbusiness". Nämä ei ole tulleet ihan turhasta. Madridissa tämä pitkälty yli kuusikymppinen stara veti keikan joka kirjaa ennätyksen lukemaan 3:48. On käsittämätöntä miten tuollaisen ajan pystyy pitämään yllä intensiivistä rockkirkkoa kuljettaen yleisön ja bändin huipulta toiselle.

Keikka oli sanalla sanoen legendaarinen ja hei, tätähän sinne mentiin hakemaan. Vähempikin olisi riittänyt, mutta enemmän on perkeleesti enemmän.

Rok on!

Kone kuljettaa kohti Madridia Italian vuorten jäädessä taakse. Eilisestä muistuttaa märät kengät. En olisi uskonut edes sääennustajaa, että ainut hetki kun Italian visiitillä sataa on itse keikka. Keikalle lähdettiin pojan kanssa viiden huikkeilla. Ei malttanut enää vaakatasossa kerätä voimia, vaan keikkakutina pakotti liikkeelle. Huhujen mukaan etummaisten piitipaikkojen  jonottajat olivat olleet paikalla jo kuudelta aamulla. Sen uskoo, sillä viiden aikaa näytti paikalla jo olevan 70% ihmistä. Paikalle oli tultu jo hyvissä ajoin.

Ennen keikkaa kiitosta keräsi järjestelyt. Hyvät infopisteet, juomista,vettä,leipää kaupattiin yleisön sekään kantokoreista koko ajan. Ei tarvinnut pikkujanoa lähtä sammuttamaan väentungoksessa areenan toiseenpäähän. Tästä johtuen teinkin pissakisa ennätyksen. nautittuani kätevästi saatavilla ollutta virvoketta jouduin vastahakoisesti myöntämään itselle, että tyhjennystauko olisi pakollinen, vaikka yleensä en sellaista harrasta. Klo 8:20 jouduin ilmoittamaan tovereille poikkeavani pesemään käsiäni. Ei muuta kuin "excuse me" hokema päälle, hymyä naamaan ja tungoksen läpi. Tungosta tosiaan oli, joten paluuni alle kymmenessä minuutissa aiheutti tovereissa kateutta ja ihailua.

Alkuun soi mysteeriksi jäävä italialainen sävelmä. Badlands ja No surrender repi yleisön mukaan myrskyn lailla. Italiainen mielenlaatu antaa musiikin mennä suoraan sydämmeen ja sen kuulee yleisössä. Taputusta ja joraamista stadionin viimeiseen mutkaan. Ja kun koittaa yhteislaulun aika, se ei ole suvivirren huokailua jäätelöa odoteltaessa. Keikkaan toi ihan omaa otettaan tihkusade joka innostui lempeäksi kesämyrskyksi. Kun paita oli märkä, tuntui että tästä ehkä selvitään, sittän alkoi kastua housut. Lopulta tilanne oli kuin juuri veneestä pudonneella enolla. Sade ei haitannut Brucea tai yleisöä. Huutoja ja kieppuminen jatkui märissä vaatteissa tai paidottomana.

Käteen jäi aivan mahtava keikka joka nostaa hymyn naamalle vielä vuosia. Tämä asettaa riman korkealle tulevalle Madridin keikalle. Paljonkohan Madridin stadionille mahtuu porukkaa ?

Tässä youtube löydöksessä minusta kiteytyy hyvin mistä oli kysymys. Äänenlaatu on huono, mutta tunnelma välittyy.

http://www.youtube.com/watch?v=mS4e1EQ7yN0

 

Saunaillassa keskellä kaamosta keskusteltiin mihin Pomo kuljettaisi kesän mittaan. Samalla puheeksi tuli myös Metallican suomen visiitti. Asia aiheutti pienti hyminää porukoissa. Kun kerroin, etten ole ko. orkesteria nähnyt kuunaan, oli yks kaantaan vastaus "Se on kuitenkin Metallica. Pitää se nähdä".

Kesäloman startiksi sopi hyvin matalasykkeinen viikolla oleva kaikka. Mukaan lähti hra. M sekä oma poika. Kalasata oli tuttu keikkapaikka jo edelliskesältä, mutta nyt väkeä oli selkeästi Foo Fighterssiä enemmän. Menimme paikalle vasta illan jo alettua hämärtää. Kylmä pääsi yllättämään pohjoisemmankin kulkijan, Mutta keikan odottelu meni kuullennella lämmittelybändeistä viimeisen lopettelua ja vaihtaessa hra. M:än kanssa kuulumisia keväältä.

Mitä kirjoittaisin itse keikasta ? Metallica on ollut todella tärkeä bändi kasvavalle nuorelle minälleni ja mukana myös aikuisminän seikkauluissa. Mutta mitä on muuttunut ? Keikka rävähti käyntiin todella mahtavasti hit the lightsilla ja perään puppetsia. hyvä ensilaukaus ja kun perään tulee black album, oli biisi tarjonta kohdillaan. Hyvin ukot veti ja harmaat hiukset heilui niin yleisössä kuin lavalla. Mutta missä oli vaaran tunne ja se pieni kutina, että mitä tahansa voi tapahtua ? Serkku, metallica veteraani, on puhunut virkamies Metallicasta. Nyt tiedän mitä hän tarkoittaa. Keikka oli "ihan kiva" biisit vedettiin, hehkuteltiin yleisöä ja ammuttiin raketteja. Mutta hemmetti, jotenkin jäin kaipaamaan youtubesta ja DVD:ltä tuttua vihaista Hetfieldiä. Vähän olisi toivonut enemmän ärinää kuin rakkauden sanomaa.

Silti en voi kiistää, etteikö ollut menemisen arvoinen. Kun suosikki biisejä tuli melkoinen liuta ja yleisö lauloi mukana, oli tunnelmaa tuhdisti. Ihan kiva keikka. Mukava oli Metallica nähdä, mutta pelkään pahoin, ettei tule lähdettyä Metallicaa kovin kauas katsomaan tulevaisuudessa.

"Ollaan íhmisiksi" oli lause jota lapsena kuulin paljon. Veljien kanssa pohdittiin, että mitä ikinä se onkaan, niin meiltä sitä vaaditaan enemmän kuin muilta. Ylpön muu tuotanto on minulle lähinnä muisto moonTV:stä ja taustakohinaa radiosta. Uutta mies ja nainen levyä on tullut kuitenkin kuunneltua läpitte yllätys monta kertaa. Välillä meininki levyllä kuulostaa HIM:ltä siinä hyvässä mielessä ja väliin osataan myös vetää huumorilla, vaikka levyn teema ei naurata ketään. Ylppö on pääsee teksteissään lähelle sitä aikuisen parisuhdeajelehtijan maailmaa, jossa jokainen onnekas saa hetken nuoruudessaan lipua. Onneksi parisuhteen laimenee ja arkistuu. Seuraavalla levyllä ylppö laulaa tiskuvuoroista ja roskien viemisestä ?

Mutta bändi on kyllä hemmetin kova. Nuoruudensankari Janne Joutsenniemellä keväällä vahvistettu kokoonpano rokkaa. Vaikka levyllä on ajoittain melko kiilloitettua saundia, karauttaa orkesteri lav allata oikealla ryskeellä. Uudet ja vanhat biisit soi raskaammin ja tunnelmalla on levyjä syvempi. Kahden kaljun, Jannen ja Ylpön, lavareikunta näyttää ja tuntuu kahden toverin iloiselta savotalta. Kun ryskääminen vaimenee, osaa bändi vetää yleisöä hitaasti kohti seuraavaa kolisevaa syöksyä.

En ole varma miten orkesteri toimii tulevana suvenä festarien päälavoilla, mutta jos pääsis tätä johonkin kohtuu kokoiseen klubiin katsomaan, niin en jätä väliin.

Uudempaa tuttavuutta ruotsinmaanlta. Mustaschin uusin ”sounds like hell, looks like heaven” ehti virrata kuulokkeisiin muutamaan otteeseen kevään aikana. Tarkoitukseni oli hevikylvettää itseä, josko jotain tarttuisi keikalle tulevasta orkesterista lahkeen käänteisiin. Tarttuihin sitä. Levy on tarkoituksellisen suoraa ja tukevaa menoa. 4/5 irtoaa.

Keikkalle valmistauduin hankilamman kautta. Lupautumalla kuskiksi. Tovereiden sateenvarjojuomat meni kuin itsestään ja suunta kohti Teatriaa. Paikkahan on varsin iso ja oli jaettu keskeltä, jotta satapäiväinen yleisö ei ihan eksyisi toisistaan. Kun tila on jaettu ja sekään heitetään humalaiset maastopöksy- ja lippihattumiehet, alkaa klubitunnelma kohota. Ehdimme parahiksi juuri keikan alkuun.

Yleisö tunsi bändin ja sen tuotannon erittäin hyvin. Kukaan ei ollut paikalla sattumalta ja se on aina meiningille hyväksi. Nyrkinpuiminen eturivissä oli innokasta ja meneehän se tämmöinen tuuttaus jalan alle vähämmälläkin yllyttämisellä. Biisit ryntäsivät särmässä järjestyksessä päin odottavaa yleisöä. Keulahahmo ja yleisö jutuste varsin vapautuneesti ja rakkauden tunnustuksia jaettiin puolin ja toisin. Joku taisi kerätä erityispisteitä laulamalla eturivissä ansiokkaasti. Ajoittain minun makuun paahto oli hiukan liian suoraa kärsi dynamiikan puutteesta. Lisäksi odottamani ”It's never too late” ei tullut ollenkaan joka harmitti.

Keikan lopussa bändin ja yleisön välinen side oli vahva ja haisi hieltä. Tarkemmin sanottuna pallihieltä. Laulaja työnsi pyyhkeen pöksyihinsä, kuivasi taipeensa ja heitti pyyhkeen odottavalla yleisölle. Ei perhana. Nykynuoret ovat kyllä menneet liian pitkälle.