Uudempaa tuttavuutta ruotsinmaanlta. Mustaschin uusin ”sounds like hell, looks like heaven” ehti virrata kuulokkeisiin muutamaan otteeseen kevään aikana. Tarkoitukseni oli hevikylvettää itseä, josko jotain tarttuisi keikalle tulevasta orkesterista lahkeen käänteisiin. Tarttuihin sitä. Levy on tarkoituksellisen suoraa ja tukevaa menoa. 4/5 irtoaa.

Keikkalle valmistauduin hankilamman kautta. Lupautumalla kuskiksi. Tovereiden sateenvarjojuomat meni kuin itsestään ja suunta kohti Teatriaa. Paikkahan on varsin iso ja oli jaettu keskeltä, jotta satapäiväinen yleisö ei ihan eksyisi toisistaan. Kun tila on jaettu ja sekään heitetään humalaiset maastopöksy- ja lippihattumiehet, alkaa klubitunnelma kohota. Ehdimme parahiksi juuri keikan alkuun.

Yleisö tunsi bändin ja sen tuotannon erittäin hyvin. Kukaan ei ollut paikalla sattumalta ja se on aina meiningille hyväksi. Nyrkinpuiminen eturivissä oli innokasta ja meneehän se tämmöinen tuuttaus jalan alle vähämmälläkin yllyttämisellä. Biisit ryntäsivät särmässä järjestyksessä päin odottavaa yleisöä. Keulahahmo ja yleisö jutuste varsin vapautuneesti ja rakkauden tunnustuksia jaettiin puolin ja toisin. Joku taisi kerätä erityispisteitä laulamalla eturivissä ansiokkaasti. Ajoittain minun makuun paahto oli hiukan liian suoraa kärsi dynamiikan puutteesta. Lisäksi odottamani ”It's never too late” ei tullut ollenkaan joka harmitti.

Keikan lopussa bändin ja yleisön välinen side oli vahva ja haisi hieltä. Tarkemmin sanottuna pallihieltä. Laulaja työnsi pyyhkeen pöksyihinsä, kuivasi taipeensa ja heitti pyyhkeen odottavalla yleisölle. Ei perhana. Nykynuoret ovat kyllä menneet liian pitkälle.