Ajatus Dumarin katsastamisesta klubiksi muutetussa elokuvateatterissa oli varsin houkuttava. Illan juoni oli Jukka Takalon isännöimä "yksinäisten illat". Nurmion kanssa samaan pakettiin tuli täten myös Takalo itse ja uusi tuttuvuus Pentti Amore. Jälkimmäisellä on niin tahmainen nimi, ettei voi kuin ihailla.

Keskelle työviikkoa asettuva ilta oli odotuksilla ladattu. Olen aina uskonut, että mies ja kitara ajatuksella voidaan parhaimmillaan päästä todella lähelle sitä olennaista. Tällä kertaa palikat tipahtelivat paikalleen hiukan yllättävässä järjestyksessä. Takalo oli jo aloittanut kun pääsin paikanpäälle. Takalolla oli toverina kitaristinuorukainen joka ei kuitekaan istunut penkkiinsä niin mukavasti, kuin isäntä itse. Jukka lauleskeli omaa tuotantoaan luontevasti, mutta kitaristi oli jotenkin päälle liimattu. Hän ei tuntunut olevan soiton kanssa läsnä, vaan suoritti keikkaan hiukan pikku hätäilyllä. Kun ollaan lavalla yksin tai kaksin, varmuus ja sen puute näkyy. Minua ja varmasti monia aikalaisiani häiritsee takalossa eniten hänen pirteä popahtaneisuutensa. Tekisi mieli ravistella miestä ja läpsiä naamalle, että hän havahtuisi siitä. Harmitusta korostaa se, että kun takalo veti urkuharmoonilla biisinsä Martinniemi, oli mahtavuutta ilmassa. Biisi on aivan loistava ja harmoonin kanssa se toimi todella hyvin. Jään odottamaan, että Jukka jossain vaiheessa lopettaa poppaamisen ja alkaa käyttäytyä kuten ikäisensä miehet. Perkele, tässä maailmassa ei voi loputtomasti laulaa kesäpanoista, ilman että alkaa kuulostaa likaiselta setämieheltä. Kun Takalo alkaa vetämään biisejä muista näkökulmista, alkaa tapahtua. Martinniemi oli loistava esimerkki siitä, että Takalolla on paljon annettavaa, mutta ei enää kesähitteihin.

Pentti Amore oli hauska. Villasukat jalassa jotta kaikki ymmärtää että ollaan melkeen kotisohvalla. Tämä tavoite hoitui uskottavasti. Tuli hävytön pornolaulu, lasten laulu ja joku muukin biisi. Kaveri oli lavalla rennosti ja kanavat yleisöön auki. Tätä olisi kattonut pidempäänkin ja nimi meni korvan taakse.

Entäs Dumari? En voi olla sanomatta heti alkuun että olen hiukan pettynyt. En pettynyt siihen, että Dumari olisi ollut huono, vaan siihen, että hän oli omaa kerkitasoaan vailla mitään jännitteitä. Dumarin biisit ovat täynnä vahvoja tunteita ja jos niitä esitetään eroon päästäkseen, ei tunteen välity. Dumari veti hyvin, kitara kolisi mukavasti, sano yleisölle. Mutta ei kertakaikkisen mitään yllättävää. Olisin odottanut enemmän intensiteettiä ja jotain ekstraa arki-iltaan. Homma toimi juu, mutta silti.